keskiviikko 7. lokakuuta 2009

Neulepuikkonatsi ja muita muistoja koulun käsityötunneilta

Olen käynyt viime päivien ajan Facebookissa mielenkiintoista keskustelua kouluaikojen käsityötunneista. Statuspäivityksessäni kerroin ihmetelleeni kaapista löytyneitä kouluaikaisia käsitöitäni ja yllätyksekseni kommenteissa monet alkoivat kertomaan traumaattisista kokemuksista, joita koulun käsityötunnit olivat aiheuttaneet. "Neulepuikkonatsi", kuului erään ystäväni kommentti omasta ala-asteen käsityönopettajastaan.

Muistan itse sekä ala-asteen että yläasteen käsityötunnit erittäin mukavina tunteina. Nämä muistot johtuvat varmasti siitä, että olin aina hyvä käsitöissä, koska kotona äitini oli opettanut minulle monenlaisia taitoja. Taisin olla kai opettajien lellikki taitojeni vuoksi. Tarkemmin muistelemalla saan mieleeni joitakin tilanteita, joissa ala-asteen opettajamme kohteli kaltioin huonommin osaavia oppilaita. 5. luokalla meidän piti neuloa käsityötunneilla villasukat. Minulle tehtävä oli helppo, mutta eräs toisesta koulusta siirtynyt tyttö ei ollut neulonut koskaan aikaisemmin. Hänet laitettiin tekemään heti ensimmäiseksi neuletyöksi sukat, mikä oli hänelle ylivoimaisen vaikeaa. Hän aivan selvästi kärsi tilanteesta. Mietin vieläkin, miksi ihmeessä hänen ei annettu ensin tehdä kokeilutilkkuja ja sitten vasta päästetty sukkien pariin. Luulen, että hän muistaa noiden sukkien tekemisen ikuisena painajaisena.

Olen kuullut aikaisemminkin mitä yllättävimmissä tilanteissa tarinoita käsityötuntitraumoista. Joskus nämä tarinat ovat äärimmäisen surullisia. Esimerkiksi erään ystäväni juhlissa eräs nuori nainen alkoi miltei itkemään, koska pelkkä sana käsityö toi hänelle mieleen käsityötunnit ja sen miten opettaja nöyryytti häntä kaikkien edessä tyylillä "katsokaa miten surkea työ, älkää tehkö tällaisia". Ja vaikutti, että näiden muistojen vuoksi jokin osa hänen sisimmässään edelleen uskoo, että hän on viheliäinen ja epäonnistunut yksilö.

Olen monesti ollut ymmälläni, mitä tehdä näissä tilanteissa. Olen päätynyt toteamaan, että näiden nöyryyttäjäopettajien pedagogiset taidot ovat olleet ala-arvoiset, sillä en pysty kuvittelemaan, että opettajien perimmäinen tarkoitus olisi ollut oppilaiden oman itsetunnon nujertaminen. Syy on varmasti myös vääränlaisessa opetusfilosofiassa (joku kasvatustieteitä paremmin tunteva tietäisi varmasti asian paremmin). Syy ei siis missään nimessä voi olla keskenkasvuisessa lapsessa, joka vasta opettelee tekemään uusia asioita.

Olen pohtinut joskus terapiakäsityöpiirin perustamista. Piiri olisi tarkoitettu käsityötuntien traumatisoimille ihmisille ja siellä tehtäisiin kaikkea mukavaa ja kivaa. Tekeminen aloitettaisiin helpoista käsitöistä ja edettäisiin jokaisen omilla ehdoilla. Ja ennen kaikkea pidettäisiin hauskaa, koska käsillä tekeminen ja uusien asioiden luominen on hauskaa! Uskon siihen, että huonojen muistojen karistaminen on mahdollista. Eikä kukaan ole käsitöiden suhteen täysin toivoton tapaus.

3 kommenttia:

Satu kirjoitti...

Heippa. Minäkin jäin miettimään peruskoulun käsityötunteja. Meillä on samanlaiset taustat sikäli, että minullekin äiti oli opettanut ompelun ja neulonnan salat jo kotona, joten tehtävät olivat minulle melko helppoja. Kaikilla ei kuitenkaan näin ollut ja mielestäni he olivat kyllä välillä hieman epäreilussa asemassa. Kurjaa, että heidän käsityöintonsa on tapettu jo noin varhaisessa vaiheessa. Tuo käsityöterapia on aivan loistava idea! Varmasti monet ottaisivat osaa.

ps. Ihania käsitöitä ja tosi suloinen koiraneiti.

Käsityöperhonen kirjoitti...

On totta, että lapset ovat epätasa-arvoisessa asemassa käsityötunneilla. Jos kotona on tehty paljon kaikenlaista, niin se vaikuttaa selvästi kädentaitoihin. Toivottavasti enää tänä päivänä ei kukaan opettaja nöyryytä lapsia samalla tavalla kuin nämä "käsityötraumapotilaat" kertovat. Mietin, pitäisiköhän minun kirjoittaa vaikkapa Opettaja-lehden mielipidepalstalle kirjoitus aiheesta?

Kiitos, mukavaa jos täältä blogista löytyy silmäiloa sinulle. Neitimme on aikamoinen ränttätänttä ja kuvittelee välillä olevansa lauman johtaja, mutta osaa se onneksi poseerata myös kauniisti. Meidän oma kultamussukka. :)

Olivieno kirjoitti...

Tuosta tulikin mieleen omat koulumuistot, ja sen menenkin heti laittamaan blogiini talteen!